Taistelupari

Pena

Vietin aamun altaassa, aivot narikassa. Kaksi kilometriä tunnustelin vettä ja mietin kaikenlaista. En muista tuijottaneeni kaakeleita. Jututin hieman hallin seniorikansaa, juttuseuraa ei joka petä koskaan. Olen treenannut syksyn, ilman ajatusta, ilman puristusta ja ilman paineita. Kesän jälkeen olin varma, että kisaaminen loppuu tähän. Jos joku kysyy kesän kisoista tai treenaamisesta, vastaan kiukkuisesti ja välinpitämättömästi, teinimäisen tyylikkäästi. Tuli ähky, triathlon-ähky. Näen sivusilmällä, että Pena tulee halliin ison lelukassin kanssa ja alkaa viritellä sykekelloa ja muita mittareita. Huokaan syvään.
image1
Ympärillä ihmiset treenaavat kuin ammattilaiset. Tavallisen kuntoilijan treenimäärät tuntuvat perheen ja töiden ohessa pyörivän vähintään 12 tunnissa. On ruokavaliot, treeniohjelmat ja tietysti levykiekko. Ironman-lippis päähän ja kaupungille. Kuuntelen kertomuksia, hiki nousee otsalle, tulee ihan laiska olo. Minulta ei löydy lapsia, eikä puolisoa ja koiranikin juuri menetin, eikä silti päivästä löydy tunteja. Kuuntelen Penan tarinaa, selittää minulle kovaan ääneen Ironman-lakki päässä heiluen. Puhuu pyöristä ja höyryää tuloksista. Yritän keskittyä ja kuunnella mielenkiinnolla vaikka ähky vaivaa. Pena kertoo kuinka kovasti on polkenut, kehuu vauhdeilla ja pyörän osilla. Juoksu ei kesän kisoissa kulkenut, mutta pyörä sitäkin kovempaa. Altaaseen Pena ei ole tietenkään kerinnyt, eikä uintiajoista puhuta, mutta markkinoiden hienoin märkäpuku löytyy. Jatkan nyökyttelyä. Ironman on tehty ja ensi vuonna sitten kuulemma Kööpenhaminaan. Pena kysyy milloin minä lähden täydelle matkalle. Jatkan samaa itsetunnottoman kuntoilijan linjaa ja sanon etten ole tarpeeksi hyvässä kunnossa täydelle matkalle, enkä enää varmasti mihinkään muuhunkaan kisaan. Pena päivittelee vastaustani ja kehuu keskieurooppalaisten kisojen tunnelmaa.
image2
Lopetan Penan kuuntelemisen ja ajatus harhailee. Luin uudestaan Kallen kirjoituksen uimataidottomuudesta ja hänen matkastaan triathlonin täydelle matkalle. Monta vuotta töitä uinnin parissa, eikä mitään ironman-sulka-hattuun-juttuja. Kisaaminen aloitettu lyhyistä matkoista ja pikku hiljaa edetty kohti täyttä matkaa. Pettymyksiä, nousuja, pettymyksiä, uusia nousuja, mutta ennen kaikkea huikeita kokemuksia. Kallen teksti päättyi sanoihin, matka jatkuu, triathlon on elämäntapa. Aivan oikein, matka jatkuu.
Palaan maan pinnalle, kun Penaa kysyy minulta jotain liittyen sähkövaihtajiin aika-ajopyörässä. Katson Penaa uudestaan, hymyilee kuin pikkupoika ja puhkuu intoa. Hän treenaa kuin ammattilaiset ja nauttii täysillä kaikesta tekemisestä, vaikkei olekaan maailmanmestari, eikä edes lähellä Suomen kärkeä. Triathlon tuo hänen elämäänsä sisältöä. On päämääriä ja mielekkäitä tavoitteita, joita kohti edetä elämässä. Lapset ovat kuulemma innostuneet myös lajista ja vaimokin laihtuu, kun sitä on raahattu pk-lenkeille ankkuriksi. Töissä hän on sankari, toimiston kovakuntoisin kaveri, joka liimailee pos-it-lapuilla lenkkikutsuja muiden tietokoneen ruutuihin. Äkkiä Pena ei enää ärsytä. Päätän ottaa oppia. Omaa tekemistä, omalla tasolla, ylpeänä siitä. Matka jatkuu, triathlon on elämäntapa.
Susanna